Meidän nuoriso siivosi kaappejaan ja laatikoitaan, lajittelivat mikä
menee kiertoon ja mikä roskikseen. Mummo tietenkin lajitteli vielä ne roskiskamat, mikä oikeesti laitetaan roskikseen ja mikä lähtee mummon tuunauksiin.
Siellä oli näitä piuhojakin muutama kieppi, ajattelin, että jos jotain keksis.
Ja tulihan se idea!
Piuhoja oli kiva palmikoida, kun ovat niin joustavia. Tyhjiin päihin laitoin
pampuloita ja helmiä aarrelaatikostani.
Vaihteeksi on kiva penkoa tilkkusäkkejä ja ommella näitä kasseja.
Piuhapalmikolla sain kivan kiinnitys systeemin kassiin.
Tuo metallirusetti on vanhoista kengistä.( Kaikelle löytyy käyttöä kun tarpeeksi kauan odottaa)
Esineet, joista en halua luopua.
Luin kerran jostain naistenlehdestä, kun julkkikset kertoivat esineestä josta eivät luovu ja kertoivat esineeseen liittyvän tarinan.
Minä aloin leikkiä ajatuksella, mikä esine olis minulla sellainen, josta en luopuisi ja mihin liittyisi mielenkiintoinen tarina tai muisto.
Päädyin näihin kahteen esineeseen. Nämä eivät ole mitään taidelasia eikä rahallisesti arvokasta disainia, mutta muistot sitäkin arvokkaampia.
Maalatun pullon sain sedältäni -70 luvulla. Asuimme silloin Savonlinnassa Oli kevätmarkkinat ja setäni tuli markkinoille ja samalla tuli käymään meillä kylässä. Hän oli ostanut pullon markkinoilta ja toi sen tuliaisena. Siinä oli kaksi riikinkukon sulkaa kukkina, jotka ovat ajansaatossa kadonneet.
Maalaukset pullossa ovat käsityönä tehty. Mietin, että -70 luvulla ei vielä käsityöläisillä ollut paljon tuotteittensa myyntimahdollisuuksia. Markkinat olivat hyvä mahdollisuus myyntiin, markkinoitahan oli silloin joka kaupungissa ja kauppalassa, oli kevät ja syysmarkkinat.Ne olivat yhtä suosittuja silloin kuin alan messut nykyisin.
-80 luvun alussa tässä setäni perheessä tapahtui surullinen tapaus. Serkkuni, heidän ainut poikansa ampui isänsä.
Kun serkkuni pääsi vankilasta, hän tuli käymään nimipäivänäni ja toi lahjaksi tämän lasiastian. Minulle tämä on arvokkaimpia lahjoja, joita olen saanut.
Minun elämäni mieliinpainuvin tapaus on kun kävin serkkuani katsomassa Kakolassa. Tilanne minulle oli vieras ja outo, ilmapiiri muurien sisällä jotenkin pelottava. Oli monta kuulustelua, miksi tulin, ketä tulin katsomaan ja mikä sukulaissuhde minulla vankiin on.
Kun aristellen odotin tapaamisa, seurasin muita vierailijoita, huomasin, että leveähameiset naiset eivät arastelleet,eivätkä kyselleet kuinka toimia ja mitä seuraavaksi tapahtuu,
he liikkuivat siellä kuin kotonaa. Eräs, yhtä aralta näyttävä mies kuin minäkin tuli keskustelemaan kanssani ja kertoi, että tuli katsomaan poikaansa ja oli ensimmäistä kertaa käymässä vankilassa. Hän tuntui olevan yhtä pelokas kuin minäkin.
No, ompahan sekin tullut koettua. Yksi luku kirjoittamattomaan elämänkertaani.
