Tämä oljesta tehty rasia on mielestäni todellinen käsityötaidon huippu. Sen on tehneet venäläiset sotavangit.
Sain sen anopiltani, harmi, että sitä oli pidetty vähän huonosti. Appiukkoni oli säilyttänyt siinä ruosteisia, vanhoja rautanauloja.
Tietääkseni kesällä 1942 kotitilalleni oli majoitettu sotavankeja. Heitä oli ollut vartijoiden kanssa n. 50, lisäksi mukana oli ollut suomalainen Iita, joka oli huolehtinut ruokapuolesta. Vangit asuivat riihessä ja heitä käytettiin lähellä olevassa valtion metsässä halon hakkuussa.Yksi vangeista, nuori Inkeriläis poika, joka oli osannut puhua suomea, oli ollut ns. luottovanki. Hän oli huolehtinut toisten vankien vaatehuollosta, pessyt pyykin meidän saunalla ja lämmittänyt vangeille saunan.
Muistan äitini ja palvelija Lyytin usein puhuneen tästä nuoresta miehestä, he aina miettivät, että mitähän hänelle kuuluu ja onko säilynyt hengissä. Tämä vanki oli kertonut, että hänellä oli vaimo ja pieni vauva, joita oli kovasti ikävöinyt.
Kun vangit olivat tulleet, kylälle oli levitetty sanaa, että vangeille saa tuoda ruokaa. Palkaksi he olivat tehneet näitä koreja. Isäni veli, joka ei vielä kelvannut sotaan ikänsä puolesta, oli antanut olkia kori tarpeiksi.
Anoppini oli ollut naapurikylässä navettapiikana. Emäntä oli käskenyt viedä vangeille leivän ja vaihtaa se olkikoriin. Voita ei vangeille saanut viedä, sehän oli muutenkin säännöstelyn alla. Anoppini kertoi, että hän ajatteli, että pahahan poikien on paljasta leipää syödä. Hän oli emännästä salaa kaapinut kirnun männän alta voita, leikannut leipään kannen ja piilottanut voin leivän sisään. Tämän korin hän oli saanut palkaksi siitä voileivästä.
Kerrottiin myös tarinaa, että eräässä talossa oli lehmä kuollut punatautiin ja haudattu. Kun he kuulivat, että vangeille saa viedä ruokaa, oli lehmä kaivettu haudasta ylös ja viety vangeille. Iita oli keittänyt lihat suolavedessä saunan padassa. Vangit saivat olla sanan mukaisesti lihapadan ääressä. Ihmeellistä kyllä, äitini kertoi, ettei kukaan ollut sairastunut tästä lihasta.
Äitini ja Lyyti kertoivat usein tästä vankikesästä, mutta jostain syystä, kun puhe kääntyi tähän Iitaan, he eivät
suostuneet hänestä kertomaan ja puhe käännettiin heti muihin asioihin. Taisi olla niin, että Iita oli huolehtinut muistakin "poikien" tarpeista.
Näiden vankien ansiosta äidistäni tuli todellinen venäläisen musiikin ystävä. Hän kertoi, että iltaisin pojat olivat kerääntyneet riihen luo kalliolle ja laulaneet moniäänisesti venäläisiä lauluja; esim Kalinkkaa ja Uraalin pihlajaa. Äitini oli istunut tuvan portailla siskoni sylissään ja kuunnellut konserttia. Eräs naapuri kertoi minulle muutama vuosi sitten, että se vankien laulu kuului tyynenä kesä-iltana heille asti. Matkaa linnuntietä oli yli kilometri.
Äitini kertoi myös, että riihen ympärille oli rakennettu piikkilanka aita ja portti. Portti oli ollut yleensä auki ja vangit olisivat päässeet karkaamaan koska vaan, mutta mihinkäs he ruoan luota lähtivät, kun tiesivät seuraukset.
Muistan kun minä pikku tyttönä kävin manssikassa pitkin pientareita, minua kiellettiin keräämästä mansikoita riihen luona olevalta kumpareelta ja sen vieressä olevasta kuopasta. Kun tätä ihmettelin, sain selvityksen, että siinä oli ollut vankien riuku.
Eihän se tieto minua estänyt, kun silmä vältti, mansikat hävisi sen siliän tien. Ja kyllä ne olivatkin isoja ja maistuvia, olivat saaneet yhden kesän oikeaa lannoitetta. Vaikka riukumontun käytöstä oli kulunutkin jo monta vuotta, oli se vanhemmilleni jotenkin kuin muistomerkki siltä ajalta.
Olen monta kertaa ajatellut, että tuo kesä oli ollut todellinen "maatila matkailu kesä". Vankeja riihessä, vartijat
nukkuivat mikä missäkin. Evakoita oli ollut useampikin perhe yhtä aikaa, monet muutaman päivän tai viikon ja odottivat siirtoa uuteen paikkaan. Joku perhe oli ollut koko kesänkin, nukkuneet jopa navetan vintillä. Se oli ollut kovaa aikaa, varsinkin äidilleni. Hän oli nuori miniä talossa, vanha isäntä oli kuollut talvisota talvena ja isäni rintamalla. Setäni oli ollut isäntänä, mutta hänkin joutui sodan loppuvaiheessa rintamalle.
Minua on harmittanut monta kertaa, etten kysellyt enemmän noista ajoista, silloin kun kertojia oli vielä elossa.
Nyt nämä muistot on niiden pienten kertomuksien varassa, joita kuulin aikuisten kertoneen.
Rakastan menneisyyttäni.
Rakastan nykyisyyttäni.
En häpeä sitä, mitä minulla oli,
enkä sure, ettei minulla ole sitä enää.
Colette
