Tarjottimia

Eräs tuttavani pelasti pinon tarjottimia joutumasta roskikseen. Niitä on kiva tuunailla silloin kun ei oiken keksi mitään muuta tekemistä. Osa odottaa vielä niitä vaikutteita.

Tälläinen juttu tällä kertaa koulu ajoilta.

Kesällä 1958 teimme luokkaretken Helsinkiin. Se oli kova juttu päästä pienen kyläkoulun kanssa suureen kaupunkiin. Kaikki koululaiset eivät päässeet mukaan, koko kustannus piti maksaa itse, eikä joka kodissa suinkaan ollut varaa maksaa Helsingin reissua. Meitä oli kuitenkin parikymmentä oppilasta, yksi opettaja ja opettajan aikuinen tytär kaitsijoina. Matka tehtiin junalla, kerran piti vaihtaa junaakin. Sitä en muista miksi matka piti tehdä yöjunalla. Junassa torkkuminen oli vähän hankalaa, mutta jännittävää.

Yövyimme jossain teknillisessä oppilaitoksessa. Tytöt yhdessä luokassa, pojat toisessa.

Matkat käyntikohteista toiseen teimme ratikalla tai busseilla. Kadulla kuljimme parijonossa opettajan perässä.

Minkäänlaisia kurinpito ongelmia ei ollut. Opettajan sana oli laki ja ohjeita noudatettiin tarkkaan.

Sitten törmättiin todelliseen "kulttuuri shokkiin". Kun jonossa kuljimme kadulla, helsinkiläiset pojat juoksivat perässä ja huutelivat: " Joks perunat on seipäillä"? Me olimme ihan kauhuissamme. Meille oli opetettu, ettei kenellekkään saa huudella ja "räkyttää". Meille oli myös annettu sellainen kuva, että suurkaupungit ovat niitä oikeita sivistyksen tyyssijoja.Meille maalla oli opetettu vain käyttäytymään hyvin ja olemaan kohteliaita toisille ihmisille. Sitten tulee vasten kasvoja tälläinen shokki. Emme olleet tienneet, että myös ihmiset jaotellaan maalaisiin ja kaupunkilaisiin.

Vieläkin, kun menen Heksinkiin, tulen rautatieasemalta tai Kampista kadulle, tulee mieleeni, että kohta tulee joku perässäni ja huutaa: "Joks perunat on seipäillä"?

Olisinkohan saanut näistä huuteluista ihan traumoja?

Taivas on silmien jokapäiväistä leipää.

Ralph Waldo Emerson

Leppoisaa talvipäivää kaikille!